Kuntarakenne on tehoton, eikä muutosta näy – vastuuttomuus syö tulevan talouskasvun eväät

8.6.2021 | 9:41

Kun puhutaan julkisen talouden rakenteellisista ongelmista, paikallishallinon eli kuntien tilanteeseen ei ole kiinnitetty tarpeeksi huomiota. 

Vuonna 2021 Suomessa on 309 kuntaa. Niissä työskentelee noin 450 000 henkilöä. 

Vuonna 1970 Suomessa oli yli 500 kuntaa. Niissä työskenteli tuolloin noin 190 000 henkilöä. 

Kuntien tehtävät ovat lisääntyneet, mutta se ei selitä kokonaisuudessaan paikallishallinnon ja sitä kautta koko julkisen sektorin paisumista. Varsinkin paikallishallinto on haalinut hoidettavakseen asiakokonaisuuksia, joilla on hyvin vähän tekemistä julkisen sektorin perustehtävien kanssa.

Suhdannetekijät eivät selitä kuntien yli varojen elämistä. Kyse on vakavasta rakenteellisesta ongelmasta. Kun katsotaan paikallishallinnon alijäämälukuja suhteessa bruttokansantuotteeseen, havaitaan että 2001–2019 – siis 19 vuotta peräkkäin – paikallishallinto on ollut alijäämäinen. Tämä on tarkoittanut merkittävää velkamäärän lisääntymistä. 

Onko 30 vuotta alijäämää hyväksyttävää? 

Viime vuonna kuntien alijäämä muodostui keinotekoisesti ylijäämäiseksi, koska valtio ylikompensoi koronakriisistä aiheutuneita menoja. Kun katsotaan vuosikymmen eteenpäin 2020-luvun loppuun, perusura näyttää siltä, että paikallishallinnon tilanne ei helpotu ja menot kasvavat tuloja nopeammin.

Se, että kunnat juoksuttavat 30 vuotta alijäämää ei pitäisi olla hyväksyttävää. Paikallishallinnossa vallitsee krooninen menojen ja tulojen välinen epätasapaino.

Sote-uudistus ei poista kuntien tulojen ja menojen välistä epäsuhtaa

Sote-uudistukseen laitetaan kuntien, ja yleisemminkin, paljon toivoa tilanteen helpottamiseksi. On totta, että uudistus siirtää nopeasti kasvavat väestön ikääntymiseen liittyvät menot osittain pois kuntataloudesta.

Mutta kuntien tulojen menojen ja tulojen välinen epäsuhta ei poistu. Näin todetaan esimerkiksi valtiovarainministeriön Kuntatalousohjelmassa vuosille 2022–2025. Sote-uudistus ei siis ole sellainen sateentekijä, joka poistaa tarpeen tehdä tuottavuutta, tehokkuutta ja menoja karsivia rakenteellisia uudistuksia.

Miksi vain sote- ja pelastustoimen palvelut pitää turvata yhdenvertaisesti?

Sote-uudistuksen yhteydessä sosiaali- ja terveydenhuollon palveluiden sekä pelastustoimen palveluiden järjestäminen siirretään kunnista ja kuntayhtymiltä hyvinvointialueille. Tavoitteena on siten turvata yhdenvertaiset ja laadukkaat palvelut kaikille suomalaisille. Aivan vastaavasti olisi syytä pyrkiä tarjoamaan muitakin palveluja – esimerkiksi koulutukseen, vapaa-aikaan, elinkeinotoimintaan liittyviä palveluita – mahdollisimman tehokkaasti. Tällä hetkellä kaikki 309 kuntaa eivät tähän pysty. 

Kuntien ei ole pakko hoitaa talouttaan kunnolla, sillä valtio pelastaa aina

Pitääkö kuntien määrää vähentää? On epärehellistä väittää, että kunnissa ei olisi merkittävässä määrin päällekkäistä hallintoa. Jos kunnat pystyisivät järjestämään palveluita merkittävästi enemmän yhteisvoimin, kuntien määrän vähentämiselle ei olisi niin suurta tarvetta. 

Valitettavasti näin ei kuitenkaan käy. Syynä on kuntien kohtaama pehmeä budjettirajoite: paikallishallinnolla ei ole todellista tarvetta hoitaa asioita taloudellisesti parhaalla mahdollisella tavalla, sillä valtio toimii aina viimeisenä takaajana. 

Kun tämän yhdistetään – usein harhaiseen – näkemykseen lähidemokratiasta, saadaan aikaiseksi menoautomatiikka. Tälläkin hetkellä varsin suuri osa kunnista elää valtionosuuksien varassa. Sote-uudistus ei tätä poista. Verorahoituksen osalta valtionosuudet kasvavat useiden kuntien kohdalla selvästi verrattuna nykytilanteeseen. Tämä selittyy sillä, että niin kutsutut tasauselementit tulevat olemaan joillekin kunnille erittäin merkittävät.

Julkiset menot uhkaavat kasvaa

Pehmeän budjettirajoitteen ongelmaa vielä pahentaa seuraava julkisuudessa vähälle huomiolle jäänyt tekijä: Kuntien tuloverokertymä kasvaa nykyisestä, koska verovähennyksiä siirtyy valtionverotuksen puolelle. Eli nykyistä suuremmalla veron tuotolla tullaan rahoittamaan nykyistä pienempiä budjetteja.

Tämä yhdistettynä pehmeään budjettirajoitteeseen on vaarallinen kaava. Nykyisellä paikallishallinnon rakenteella se lisää entisestään julkisia menoja ja edelleen heikentää kokonaisuudessaan julkisen talouden kestävyysvajetta.

Paikallishallinnon talouden kehitykseen vaikuttavat tulevaisuudessa sote-uudistuksesta riippumatta samat tekijät kuin nyt: väestön määrä- ja rakenne, elinkeinoelämän ja yritysten koostumus ja määrä ja kansantalouden kehitys. Kaupungistuminen (kasaantuminen) jatkuu ja luultavasti voimistuu entisestään. Teknologinen kehitys ja sen seurauksena toimialarakenteen muutos johtaa väistämättä väestön keskittymiseen. 

Väki ei vyöry kaupungeista maalle – kuntarakenteen tiivistäminen hyödyttäisi laajasti

Jotkut ovat esittäneet näkemyksiä siitä, että digitalisaatio mahdollistaisi hajautuneen yhteiskuntarakenteen säilymisen tai jopa sen lisääntymisen. Empiria ei tue tätä näkökulmaa. Kausaliteetti kulkee itse asiassa toiseen suuntaan: mitä nopeampaa digitalisaatio on, sitä nopeampaa on myös kaupungistuminen. Samoin toive siitä, että koronakriisin jälkimainingeissa yksilöiden preferenssit muuttuisivat haja-asutusta suosivaksi ovat vailla pohjaa. On eri asia silloin tällöin työskennellä kakkosasunnolla, niillä joilla siihen on ylipäänsä mahdollisuus, kuin pysyvästi vaihtaa asuinkuntaa.

On vaikea löytää taloudellisia näkökulmia siihen, etteikö kuntarakenteen tiivistäminen hyödyttäisi kansantaloutta. Tehokas paikallishallinto on myös pitkällä aikavälillä kansalaisten ja yritysten etu. Näyttää kuitenkin siltä, että helppojen poliittisten irtopisteiden hankkiminen houkuttaa enemmän kuin taloudellinen vastuunkanto.

Mika Kuismanen
pääekonomisti
Suomen Yrittäjät