Kilpailukykyiseen verotukseen -muistio (12/2002)

Valtiovarainministeriö

Työryhmä esittää verojärjestelmään rakenneuudistusta, joka työryhmän mukaan olisi hyvän verojärjestelmän tavoitteiden, voimistuvan kansainvälisen verokilpailun ja eurooppaoikeuden näkökulmasta kestävä keskipitkällä aikavälillä. Esitykseen sisältyy mm. seuraavia ehdotuksia:

– Yhteisö- ja pääomaverokannan alentaminen 25 %:iin ja siirtyminen osinkojen kahdenkertaiseen verotukseen. Osinkotulon ansio- ja pääomatulojaosta luovuttaisiin ja osinko olisi aina pääomatuloa.
– Ansioverotuksen korkeinta marginaaliastetta alennettaisiin 50 %:iin.
– Luovutusvoittoverotusta kiristettäisiin leikkaamalla hankintameno-olettamia, konsernin sisäisiin luovutuksiin tulisi veron lykkäämismahdollisuus.
– Varallisuusverosta luovuttaisiin, kiinteistöveroa korotettaisiin ja poistoaikoja pidennettäisiin.
– Vapaaehtoisten eläkevakuutusten verotus siirrettäisiin ansioverotuksesta pääomaverotukseen ja eläkesäästämisen verotuki ulotettaisiin myös sijoitusrahastosäästämiseen.
– Elinkeinonharjoittajien ja henkilöyhtiöiden verotukseen esitetään pienempiä muutoksia sekä lakiin säännöksiä osakeyhtiön muuttamisesta henkilöyhtiöksi.
– Mietintöön sisältyy yhden jäsenen erillinen lausuma.

Mietintö sisältää yleisellä tasolla eräitä tärkeitä johtopäätöksiä. Tällainen on mm. kansainvälisen verokilpailun kovenemisen tunnustaminen. Esitys lähtee myös siitä, että työn verotusta on alennettava, samoin yhteisöverokantaa. Mietintö kannustaa lisäksi eläkesäästämiseen ja helpottaisi eräin osin konsernijärjestelyjä. Tavoitteet ovat oikeansuuntaisia, sillä verotuksen ollessa liian kireää tuloa karkaa pidemmällä aikavälillä maihin, joissa verotus on edullisempaa. Tätä ns. markkinaehtoista harmonisoitumista täydentää tietyissä rajoissa EU:n puitteissa tapahtuva harmonisointi, joka saattaa ? silloin kun velvoite on olemassa ? asettaa tavoitteita sisäisen lainsäädännön muuttamiseen.

Yrittäjyyden kannalta esitys on kuitenkin erittäin ongelmallinen. Verojärjestelmän korjaaminen työryhmän ehdottamalla tavalla merkitsisi suuria taloudellisia heikennyksiä erityisesti pk-yrityksille. Näistä olennaisimmat aiheutuisivat osinkotulojen kahdenkertaiseen verotukseen siirtymisestä, mikä kiristäisi osinkotulojen verotuksen 29 %:sta 43,75 %:iin, kun lasketaan yhteen yhtiön ja omistajan verot. Työryhmä ei nähdäksemme ole ottanut lainkaan huomioon pk-yritysten merkitystä koko kansantaloudelle eikä veromuutosten vaikutusta yrittäjyyteen. Koska muutokset johtaisivat erittäin suurella todennäköisyydellä merkittäviin yritysten rahoitus- ja omistusrakenteiden sekä osingonjako- ja sijoituskäyttäytymismuutoksiin, jotka heikentäisivät yleisesti kiinnostusta yrittäjyyteen ja tätä kautta koko yksityistä sektoria ja työllisyyden kasvua, katsomme, että ehdotus ei ole tällaisenaan hyväksyttävissä.

Esitämme seuraavassa yleisarviomme esityksen merkittävimmistä kielteisistä vaikutuksista sekä tämän jälkeen yksityiskohtaiset huomautukset ongelma-alueista, joita työryhmän ehdotuksessa ei ole kyetty ratkaisemaan.

1. Työryhmän ehdotuksen taloudelliset heikkoudet

Nykyinen osakeyhtiöiden jakaman osingon yhdenkertainen verotus, joka on toteutettu vuodesta 1990 lukien yhtiöveron hyvitysjärjestelmällä, on tukenut työllisyyttä ja sisältänyt oikeansuuntaiset kannustimet yritysten vahvistamiseen. Samoin vuonna 1993 toteutettu pääomaverouudistus on ollut perusrakenteeltaan hyvä ja yrittäjyyttä edistävä. Perheyritysten omistajien on kannattanut nykyjärjestelmässä pitää pääomia omassa yrityksessä, minkä vuoksi yritysten vakavaraisuus ja kyky sietää huonoja aikoja on parantunut. Tämä on vähentänyt myös irtisanomisia. Verojärjestelmä on tuottanut myös veronsaajille hyvin verotuloja.

Työryhmän ehdotuksilla olisi mm. seuraavia merkittävä kielteisiä seurauksia:

– Talouskasvua luovan aktiivisen pääomasijoittamisen ja yrittäjyyden kannustimien heikkeneminen. Perheyrityksissä siirtyminen edes osittain kahdenkertaiseen verotukseen merkitsisi, että omaan yritykseen sijoittaminen olisi ankarammin verotettua kuin sijoitukset muihin kohteisiin. Koska sijoitukset pk-yrityksiin eivät olisi enää kannattavia, suorista henkilöomistuksista luovuttaisiin ja näiden tilalle tulisi passiivisia sijoitusrahasto-, vakuutus-, korko-, vuokra- yms. pääomasijoituksia, joiden kilpailuasema paranisi merkittävästi näiden tuottojen verotuksen ollessa yhdenkertainen. Muutos heikentäisi selvästi yritystoiminnan kilpailukykyä sekä yrittäjyyttä uravalintavaihtoehtona, koska riskinoton vastapainona saatava taloudellinen hyöty heikkenisi olennaisesti. Kuitenkin juuri talouskasvua luovan aktiivisen ja riskialttiin sijoittamisen tulisi olla edullisempaa kuin passiivinen pääomasijoittaminen ja osinkoverotuksen kompensoida sitä riskiä, jonka omaan yritykseen sijoittaminen aiheuttaa. Tämä koskee erityisesti pk-sektoria, jolla riskejä ei voida hallita hajauttamalla sijoituksia eri kohteisiin. Seurauksena perheyritysten määrä tulisi Suomessa väistämättä vähenemään, yrityksiä myytäisiin mm. ulkomaisille omistajatahoille, yrittäjiä siirtyisi palkkatyöhön jne. Seuraukset olisivat vakavia, koska Suomessa on nykyisinkin kansainvälisesti vertaillen liian vähän yrittäjiä.
– Yritysten rahoitusrakennemuutokset. Osinkotulojen kahdenkertainen verotus kannustaisi rahoittamaan yritystoimintaa velkarahoituksella ja johtaisi yritysten velkaantumiseen, koska oman pääoman rahoituskustannukset muuttuisivat selvästi vieraan pääoman kustannuksia ankarammiksi. Kehitys olisi voimakkainta pk-sektorilla, sillä pörssiyhtiöiden osingot ovat kansainvälisestä omistuksesta johtuen nykyisin pitkälti kahdenkertaisen verotuksen ja tätä myös osaltaan rajoittavien kansainvälisten verosopimusten piirissä. Uudistus lisäisi erityisesti pk-yritysten riippuvuutta rahoitus- ja pankkisektorista. Rahoitusrakenteiden muutoksia ovat pohjustaneet yritysten tyhjennykset jo ennen muutosten voimaantuloa tilanteen epävarmuuden vuoksi. Rahoitussektorilla kehittyisi epäilemättä lyhyellä aikavälillä myös joukko uudenlaisia velkainstrumentteja.
– Osingonjakokäyttäytymisen muutokset. Nettovarallisuuteen sidotun pääomatulolaskennan kumoaminen johtaisi osakeyhtiöissä siihen, että eriytetyn tuloverojärjestelmän mukaisella pääomatulon tuottoasteella (9,6 %) ei olisi enää merkitystä. Verotus ei myöskään tästä syystä kannustaisi enää omavaraisuusasteen parantamiseen. Vaikka osingonjako onkin käytännössä ollut pienyrityksissä huomattavasti vähäisempää kuin yleisesti väitetään, kannustimien poistuminen vähentäisi yritysten osingonjakoa ja tilalle tulisivat etenkin hankintameno-olettaman soveltuessa mm. myynnit ja yritysten purkaminen verosuunnittelukeinoina. Uudistus lisäisi jälleen verosuunnittelun merkitystä, mihin pienyrityksissä on rajalliset mahdollisuudet.
– Osakeyhtiöiden toimintaedellytykset pk-yritysmuotona ja samalla sukupolven- ja yritysten omistajavaihdosten edellytykset heikkenisivät selvästi. Etenkin pienyritysten omistajat eroavat mm. pörssisijoittajista siten, että näiden taloudellinen yhteys yritykseensä on kiinteämpi ja nämä laskevat herkemmin yhteen henkilökohtaiset veronsa ja yrityksensä verot, jolloin kahdenkertaisen verotuksen haitat korostuvat. Koska osakeyhtiöyrittäminen ei antaisi sijoituksesta ja riskinotosta enää juuri mitään palkkiota, tämä johtaisi osakeyhtiöiden toimintaedellytysten ja yrittäjyyden kiinnostavuuden heikkenemiseen ja vaikeuttaisi olennaisesti edessä olevien sukupolven- ja yritysten omistajavaihdosten toteuttamista, jotka rahoitetaan käytännössä pääosin odotettavissa olevilla osingoilla.

Työryhmä ei ole esittänyt riittäviä perusteita verojärjestelmän muuttamiselle vaan ? päinvastoin – aliarvioinut kielteiset vaikutukset, joita osinkoverouudistuksella olisi yritysten ja niiden omistajien käyttäytymiseen. Erityisesti yrittäjävetoisille yrityksille, joissa yksi henkilö tai perhe on ottanut huomattavan taloudellisen riskin sijoittaessaan varansa yhteen yritykseen, osinkojen kahdenkertainen verotus olisi kannustavuuden heikentyessä vakava isku. Koska yksityisen sektorin työvoimasta on pk-yrityksissä noin 60 %, merkitsisi tämä suurella todennäköisyydellä negatiivisia vaikutuksia myös kokonaistyöllisyyteen. Katsomme, että

– Työryhmän ehdotusta osinkotulojen kahdenkertaiseen verotukseen siirtymisestä ei tule toteuttaa, sillä ehdotuksen vaikutukset yrittäjyyteen ja sitä kautta työllisyyteen olisivat erittäin kielteisiä.
– Osinkoverotuksen tulee edelleen perustua yhtiöveron hyvitysjärjestelmään ja osingonsaajille myöntää täysi hyvitys.

2. Yksityiskohtaiset huomautukset
2.1 EU-tausta

Työryhmä perustelee klassiseen osinkoverotukseen siirtymistä lähinnä kansainvälisillä pääomaliikkeillä ja katsoo, että hyvitysjärjestelmä ei peruslähtökohdiltaan enää sovellu kansainvälistyneen talouden olosuhteisiin.

EU:n perustamissopimuksessa ei ole välitöntä verotusta koskevia artikloja. Perussopimuksessa on ns. syrjintäkieltoja, joilla turvataan pääomien, työtekijöiden, palveluiden ym. vapaa liikkuvuus. Kielloista voidaan poiketa erityisillä oikeuttamisperusteilla. Perussopimuksen 56 artiklassa todetaan, että kiellettyjä ovat rajoitukset, jotka koskevat pääomaliikkeitä jäsenvaltioiden välillä. Perussopimuksen 58 artiklassa todetaan kuitenkin, että mitä 56 artiklassa säädetään, ei rajoita jäsenvaltioiden oikeutta soveltaa verolainsäädännön säännöksiä, jotka kohtelevat verovelvollisia eri tavoin heidän asuinpaikkansa tai pääoman sijoituspaikan mukaan. Nämä eivät tosin saa olla keino mielivaltaiseen syrjintään tai pääomien vapaan liikkuvuuden peiteltyä rajoittamista.

Perussopimuksen 58 artiklan on katsottu hyväksyvän yhtiöveronhyvitysjärjestelmän. Yhtiöveron hyvitysjärjestelmää tai tätä vastaavaa sovelletaan myös edelleen tosiasiallisesti eräissä maissa, näiden joukossa mm. Englanti ? olkoonkin että leikattuna – ja Ranska. Korkein hallinto-oikeus on pyytänyt 10.9.2002 EY:n tuomioistuimelta ennakkoratkaisua siitä, onko perussopimuksen 56 artikla esteenä Suomen yhtiöveron hyvitysjärjestelmälle ja jos on, oikeuttaako 58 artikla yhtiöveron hyvityksen eväämiseen. Tapauksessa on kyse ruotsalaiselta pörssiyhtiöltä saatujen osinkojen verottamisesta suomalaisella osingonsaajalla, joka vaatii yhtiöveron hyvitystä.

EY:n tuomioistuimen ratkaisu on odotettavissa aikaisintaan vuonna 2004. Katsommekin, että ennen tuomioistuimen päätöstä ei ole perusteltua ryhtyä mihinkään sellaisiin toimenpiteisiin, jotka voivat johtaa merkittäviin käyttäytymismuutoksiin. Osinkotulojen verotuksen tulee siksi toistaiseksi perustua yhtiöveron hyvitysjärjestelmään ja osingonsaajille myöntää täysi yhtiöveron hyvitys.
Koska työryhmä ei ole osoittanut pitäviä perusteita verojärjestelmän muutokselle katsomme siksi, että

– Yhtiöveron hyvitysjärjestelmä tulee säilyttää muuttamattomana, ellei EY:n tuomioistuimen kanta asiaan merkitse oikeudellisen ympäristön muutosta.
– Periaate tulee kirjata myös seuraavan hallituksen ohjelmaan.

Työryhmä käsittelee myös vaihtoehtoja, joilla osinkojen kahdenkertaista verotusta voitaisiin lieventää. Näistä kaksi perustuu yhtiöveron hyvitysjärjestelmän rajoitetulle säilyttämiselle, kaksi täyteen tai osittaiseen osinkojen verovapauteen ja yksi osinkojen lähdeveroon. Työryhmä toteaa kuhunkin liittyvän siinä määrin ongelmia, ettei se tee ehdotusta verotuksen lieventämiseksi.

Huomautamme, että klassista verojärjestelmää soveltavista maista yleensä missään ei ole voimassa täysin puhdasta kahdenkertaista verotusta. Järjestelmää lievennetään käytännössä lähes aina osingonsaajan tasolla. Esim. muistioon sisältyvistä vertailumaista vain Irlannissa ja USA:ssa ei ole erityisiä kahdenkertaista verotusta lieventäviä säännöksiä. Irlannissa verokanta on alhainen (12,5 % 2003 alkaen). USA:ssa valmistellaan siirtymistä osinkojen yhdenkertaiseen verotukseen, koska kahdenkertaisen verotuksen katsotaan haittaavan yritysten kilpailukykyä ulkomaisiin kilpailijoihin verrattuna sekä kotimaisilla että ulkomaisilla markkinoilla. Työryhmän ehdottama täysi kahdenkertainen verotus ilman lievennyksiä olisi siten kansainvälisestikin arvioiden poikkeuksellinen ratkaisu. Suomen osalta on myös huomattava vakava uhka, joka aiheutuu siitä, että väärät ratkaisut yritysten verotuksessa vauhdittavat näiden toimintojen siirtämistä ns. Suomen lähialueille EU:n itälaajentumisen myötä. Esim. Virossa osakeyhtiöiden verokanta on 0 % yhtiöön jätetyn tulon osalta ja ulos jaetun osingon vero 26 %. Verokilpailu lähivaltioiden verojärjestelmien kanssa on Suomen kannalta jatkossa pysyvä ongelma.

Jos yhtiöveron hyvitysjärjestelmää joudutaan ? toisin kuin on odotettavissa ? EU-syistä muuttamaan, uudistukset on toteutettava pk-yritysten kannalta veroneutraalisti. Luopuminen vain varallisuusverosta, jota maksaa vain noin 1 % verovelvollisista, ei korvaisi pk-sektorin veromenetyksiä etenkin, kun tilalle ehdotetaan kiinteistöveron korottamista, joka jakautuu koko elinkeinotoiminnan maksettavaksi. Jos EY:n tuomioistuin siten päätyy kriittiseen ratkaisuun, osinkoverotuksessa tulee joka tapauksessa säilyttää yhdenkertaisen verotuksen periaate osingonsaajille myönnettävin huojennuksin.

2.2 Yrittäjäuran kannustimet
Työryhmä esittää, että omistajayrittäjien olisi mahdollista kompensoida osinkoverotuksen kiristymistä maksamalla yhtiössä työskenteleville osakkaille nykyistä enemmän palkkaa. Mietinnössä on laskettu, että palkkaa kannattaisi nostaa noin 20.000 euroon saakka vuosittain, minkä ylittyessä ansiotuloja marginaalivero ylittäisi osinkoverotuksen marginaaliveron.

Työryhmä sivuuttaa myös tässä tarkastelussa sen perustavan kysymyksen, että talouskasvua luovasta aktiivisesta ja riskialttiista sijoittamisesta tulee saada riittävä korvaus ja osinkoverotuksen tulee kompensoida yrittämiseen kuuluvaa riskiä palkkatyöhön verrattuna. Toimeentulon epävarmuus, sosiaaliturvan suhteellinen heikkous ja yrittämiseen usein liittyvä pääomariski merkitsevät sitä, että yrittäjän työ ja asema muutoinkin eroaa palkansaajasta oleellisesti. Yrittäjä sijoittaa yritykseensä henkilökohtaisia säästöjään pitkälti samaan tapaan kuin kuka tahansa esim. pörssi- tai vuokrakohteisiin. Yrittäjälle syntyy nykyisinkin pääomatuloa vain, jos hän on sijoittanut varojaan yritykseen. Yrittäjä voisi menetellä myös toisin eli sijoittaa muihin kohteisiin kuten palkansaajat. Esim. pörssiosakkeisiin sijoittaessaan hän saisi pitkällä aikavälillä noin 12 %:n tuoton. Riskiä hän voisi hallita hajauttamalla sijoituksia eri kohteisiin. Perheyrityksissä tämä ei ole mahdollista. Yrittäjä on kuitenkin jättänyt rahat omaan yritykseensä varmistaakseen toiminnan ja työpaikkojen jatkuvuuden. Siksi ei ole perusteltua, että omaan yritykseen sijoittavia kannustetaan vähemmän kuin muihin vaihtoehtoihin.

Esitys iskisi työryhmän esittämällä tavalla ajatellenkin merkittävästi myös pieni- ja keskituloisiin yrittäjiin. Osakeyhtiön jaetun voiton veroprosentti kiristyisi nykyisestä 29 %:sta 43,75 %:iin. Tämä on selvästi kireämpää kuin esim. ansiovero keskivertopalkansaajan tulotasolla, joka on noin 32 %. Kokonaistuloja tarkastellen osinkotulon verotus olisikin aina 60.000 euron (360.000 mk) vuosituloihin asti ankarampaa kuin ansioverotus. Yrityksessä työskentelevä omistaja saisi palkanmaksulla veroasteensa aina palkansaajan tasolle, mutta ei enää korvausta riskistä. Vasta ansiotulona verotettavilla korkeammilla tuloilla osingon tasavero toisi hyötyjä, koska nykyinen ansiotulo-osinkojen korkea progressio poistuisi.

Suuret osingot saisi sen sijaan aina tasaverokannalla. Myös ylimmän marginaaliveroasteen alentaminen 50 %:iin koskisi suuria tuloja. Työryhmän ehdottamasta uudistuksesta hyötyisivät lähinnä suuria osinkoja jakavat tuottavat yritykset, joilla ei ole tarvetta investointeihin, mutta syntyy paljon jakokelpoisia tuloja ja ylisuuria kassavaroja. Tällaisia ovat lähinnä tuottavat ns. ideayhtiöt. Näiden ohella uudistuksesta hyötyisivät suomalaisten osakeyhtiöiden ulkomaiset osingonsaajat, jotka saisivat yhteisöverokannan alenemisesta tulevan hyödyn.

Uudistuksen häviäjiä olisivat puolestaan keskituloiset yrittäjät, joille pääoman sijoittaminen omaan yritystoimintaan ei olisi omavaraisuuskannustimen poistuessa enää kannattavaa. Näille osingon 43,75 %:n tasaverokanta ei myöskään toisi vielä hyötyjä. Osakeyhtiöyrittäminen ei antaisi näille riskinotosta ja sijoituksesta omaan yritystoimintaan enää juuri mitään palkkiota. Sellaisia yrittäjiä, jotka toimivat osakeyhtiömuodossa, on suomalaisista yrittäjistä vajaa 50 %. Esitys iskisi näistä erityisesti pieni- ja keskituloisiin myös siksi, että pelkästään luopuminen varallisuusverosta ei korvaisi näillä veromenetyksiä. Tällainen yhteen väestöryhmään kohdistuva veronkiristys olisi historiallinen tapaus.

Koska pääoman sijoittaminen omaan osakeyhtiömuotoiseen yritykseen ei olisi enää kannattavaa, yrittäjien määrä tulisi väistämättä Suomessa vähenemään. Tämä olisi selvässä ristiriidassa sen yleisesti hyväksytyn tavoitteen kanssa, että Suomeen tarvitaan lisää yrityksiä työllistämään itsensä ja luomaan työpaikkoja. Yritysverotusta tulisi päinvastoin muuttaa yrittäjyyden osalta kannustavampaan suuntaan, jos halutaan madaltaa ihmisten kynnystä työllistää itse itsensä ja synnyttää uusia työpaikkoja.
Viittaamme tältä osin myös Pauli K. Mattilan lausumaan ja katsomme, että työryhmän käytettävissä ei ole ollut riittävästi tietoa siitä, mitä näin raju verotuksen kiristyminen vaikuttaisi erityisesti perheyritysten toimintaedellytyksiin.

2.3 Henkilöyhtiöiksi muuttaminen
Elinkeinonharjoittajien ja henkilöyhtiöiden osalta ehdotetaan pääomatulon tuottoasteen alentamista 18 %:sta 15 %:iin ja pääomaverokannan alenemista 25 %:iin myös näillä. Muutosten seurauksena näiden yritysmuotojen verotus ei keskimäärin olennaisesti muuttuisi, vaikka yksittäistapauksissa voisi tulla merkittäviäkin muutoksia. Verotyöryhmä patistaa pk-yrityksiä valitsemaan yritysmuodokseen henkilöyhtiön. Työryhmän toimeksiantoon ei kuitenkaan olisi kuulunut arvioida, missä oikeudellisesti muodossa pk-yritystoimintaa tulisi harjoittaa etenkin, kun ehdotettu ratkaisu lisäisi olennaisesti yrittämiseen liittyvää riskiä ja työryhmän arviot ovat näiltä osin virheellisiä.

Ajatus siitä, että verolainsäädännöllä ?pakotettaisiin? muuttamaan yhtiömuotoa on poikkeuksellisen pitkälle menevää puuttumista yritystoiminnan harjoittamiseen merkiten osakeyhtiöyrittäjille huomattavaa henkilökohtaisen riskin suurenemista. Kehitys menisi toiseen suuntaan kuin yrittäjyyden edistämisessä tulisi mennä eli henkilökohtaisten riskien rajoittamiseen. Osakeyhtiöihin on käytännössä päädytty, etteivät henkilökohtaiset vastuut aiheuta hallitsemattomia ylivelkaantumisia. Yrittäjien antamat lainojen vakuudet ovat jo nykyisin huomattavasti laajemmat kuin suorat sijoitukset. Vaikka yrittäjien omaisuus meneekin riskin toteutuessa lähes kokonaan yritystoiminnan velvoitteisiin, lainanannossa on selkeänä suuntana yleisvastuiden rajaaminen ja aikaisempaa parempi ennakoiminen. Yritysmuodon valintatilanteissa ei tulekaan palata taaksepäin ajatellen mm. kokemattomia aloittajia ja 1990-luvun lamakokemuksia.

Myöskään esitystä jakamattomien voittovarojen verottamisesta muutettaessa osakeyhtiötä henkilöyhtiöksi ei voida hyväksyä. Jakamattomien voittovarojen verottaminen vastaisi verotuksellisesti samaa kuin kaikkien varojen jako osinkoina. Tällainen voittovarojen jako olisi käytännössä mahdotonta ilman osakeyhtiöiden mittavaa alasajoa. Pääomat ovat sitoutuneet yritysten liiketoimintaan kuten kalustoihin, varastoon ym. Tällaisilla ehdoilla osakeyhtiöiden muuttaminen henkilöyhtiöiksi olisi käytännössä mahdoton ratkaisu eikä ehdotusta voida hyväksyä.

Vastustamme myös henkilöyhtiöiden ja elinkeinonharjoittajien pääomatulolaskennan tuottoasteen alentamista 18 %:sta 15 %:iin. Nykyisellä laskentatavalla on kompensoitu osakeyhtiötyyppisen verotuksen puuttumista näissä yritysmuodoissa.
Pääomatuloasteet ovat myös näissä jo nykyisin vaatimattomia. Vuonna 2000 toimitetussa verotuksessa elinkeinonharjoittajien tuloista oli pääomatuloa 9,2 % ja henkilöyhtiöiden 20,5 %, loppuosa ansiotuloa. Ehdotusta ei tule tältäkään osin toteuttaa.

2.4 Poistouudistus
Työryhmä esittää kuluvan käyttöomaisuuden poistouudistusta, jolla enimmäispoistot vastaisivat nykyistä paremmin taloudellisen pitoajan mukaisia poistoja. Uudistus tarkoittaisi kirjanpidon ns. suunnitelman mukaisten poistojen saattamista pakolliseksi verotuksessa.

Poistot jaettaisiin jatkossa 4-5 poistoluokkaan ja näiden soveltaminen muistiossa olevien esimerkkien mukaan merkitsisi lähinnä poistoaikojen pitenemistä. Käytännössä viime kädessä verovalmistelijat sijoittaisivat vähennykset poistoluokkiin. Mietinnössä tunnustetaan kaavamaisen ryhmittelyn epäkohdat, mutta todetaan ongelmien ratkeavan lähinnä esimerkkiluetteloiden ja oikeuskäytännön kautta. Ratkaisu ei nähdäksemme voi olla oikea. Verovalmistelijoilla ei voi olla riittävää tietoa koneiden odotettavissa olevasta käyttöiästä ja kysymyksistä olisi odotettavissa jatkuvia oikeusriitoja.

Vuoden 1999 poistoleikkaus, jolla menojäännöspoistojen enimmäismäärä alennettiin 30 %:sta 25 %:iin puri jo tarpeettoman ankarasti pk-investointeihin, jotka lyhytvaikutteisina joutuivat laajasti leikkauksen piiriin. Liian hitaat poistot eivät huomioi mm. investointien realiteetteja ja sitä, että investoinnit joudutaan joka tapauksessa rahoittamaan hankintahetkellä. Vähennyksen lykkääntyessä yritykset maksavat tavallaan veroja realisoitumattomista tuloista. Vähennysten lykkääntyessä verot suoritetaan myös vahvemmalla rahalla kuin verot vuosien päästä. Vaikka inflaatioaste on alhainen, tappioiden merkitys on sitä suurempi, mitä korkeampi veroaste on. Ehdotuksessa onkin ristiriitaista se, että sitä perustellaan verokannan alenemisella, mutta uudistusta sovellettaisiin myös niihin, joiden verot tosiasiallisesti kiristyisivät uudistuksessa merkittävästi. Menojäännöspoistojen epäsuoran tuloutusmahdollisuuden poistuminen heikentäisi myös olennaisesti tuleviin hankintoihin varautumista, mihin vuoden 1993 uudistuksen jälkeen ei ole ollut jälleenhankintavarausjärjestelmää.

Yritysten kirjanpidossa on kirjanpitolain 1990-luvun sumu-poistouudistuksen jälkeen palattu käytännössä lähemmäksi EVL:n mukaisia enimmäispoistoaikoja johtuen juuri vaikeista käytännön kysymyksistä. Koska poistouudistus kiristäisi selvästi verotusta ja vähentäisi investointeja pk-yrityksissä, jotka eivät pääsääntöisesti saisi myöskään etua kokonaisverotason alenemisesta, katsomme, että uudistusta ei tule toteuttaa.

2.5 Eläkevakuuttaminen
Työryhmä ehdottaa vapaaehtoisten eläkevakuutusten siirtämistä ansiotuloverotuksesta pääomatuloverotukseen ja vähennyksiä pääomaverokannalla. Sijoitukset voisi tehdä eläkevakuutuksina tai sijoitusrahastosijoituksina. Vuotuinen enimmäismäärä alennettaisiin 5.000 euroon 8.500 eurosta ja etuuden tulisi olla nostettavissa useana eränä vähintään kolmen vuoden aikana verovelvollisen täytettyä 62 vuotta.

Yhteiskunta tukee nykyisin sekä pakollista että vapaaehtoista eläkevakuutusta verovähennyksin. Yksilöllisten eläkevakuutusten ehdot poikkeavat jossain määrin yleisistä eläke-ehdoista. Esim. eläkkeelle siirtyminen on mahdollista jo 60-vuotiaana, tosin verokohtelua on pyritty viime vuosina myös sitomaan kiinteämmin eläkepoliittisiin tavoitteisiin (mm. tavoitetaso 60 %). Tehtäessä ratkaisuja työryhmän ehdotusten perusteella joudutaan pohtimaan ainakin seuraavia näkökohtia.

Säästäminen on aina kansantaloudelle edullista. Myös eläkesäästämiseen kannustaminen verohelpotuksin on eduksi kansantaloudelle ja veroetujen laajentaminen sijoitusrahastosäästämiseen voi olla hyvinkin perusteltua. Kansalaisten osallistuminen sijoitustoimintaan hajauttaa sijoituksia ja riskejä paremmin kuin niiden keskittäminen. Sijoitusrahastojen rinnastaminen eläkevakuutuksiin toisi myös kilpailua eläkemarkkinoille.

Esitys eläkevakuuttamisen siirrosta pääomaverotukseen ei sen sijaan ole sellaisenaan perusteltu. Yrittäjät kokevat nykyisin yleisesti, että YEL-eläkepalkan laskusääntö ei tuota toivottua turvaa, koska se ei ole huomioi yritystoiminnan vaihteluita. Alkuvaiheen kustannukset eivät useinkaan mahdollista riittävän eläketurvan hankkimista ja YEL:n keskiarvolaskusäännön johdosta myöskään eläkeiän lähestyessä työtulon korottaminen ei tuo tarvittua lisäturvaa. Ns. YEL-joustouudistus tulee jossain määrin korjaamaan asiaa, mutta ei kokonaan poista ongelmaa. Yrittäjien asema poikkeaa tältä osin merkittävästi palkansaajien asemasta ja yrittäjät täydentävät lisävakuuttamisella yleensä muutoin selvästi alhaiseksi jäävää eläkettä.

Muutos leikkaisi etenkin suurituloisempien maksamien vapaaehtoisten eläkemaksujen veroetua. Yrittäjille, joilla uran alkupään vähennykset kohdistuvat merkittävästi matalampiin ansiotuloihin kuin aikanaan verotettava eläke-etuus, ratkaisu ei sen sijaan olisi niinkään huono.

Eläkevakuutusvähennystä uudistettaessa tulee kuitenkin ottaa riittävästi huomioon se merkitys, joka vapaaehtoisilla eläkkeillä on lakisääteisen eläketurvan täydentäjänä ja heikennysvaikutukset, joita leikkauksilla on yrittäjien omatoimisen sosiaaliturvan järjestelyiden kannustavuuteen. Katsomme, että etenkään yrityksen kautta otettuina tai työsuhteisiin liittyvinä vakuutusten kohtelua ei tule liiaksi eriyttää lakisääteisistä vakuutuksista. Tämä on tärkeää jo eläketurvan läpinäkyvyyden vuoksi. Vapaaehtoinen eläkevakuuttaminen säästää myös lakisääteisen eläketurvan parantamisesta muutoin aiheutuvia yhteiskunnan kustannuspaineita.

Työryhmän ehdotus leikkaisi myös vuotuisen eläkevakuutusvähennyksen 5.000 euroon ja nostaisi vähimmäiseläkeiän 62 vuoteen. Myöskään nämä leikkaukset eivät ole oikeansuuntaisia edellä mainittuja tavoitteita ajatellen. Keskeinen kysymys myös yrittäjillä on nykyisin työelämässä jaksaminen, mihin tulee kiinnittää huomiota myös eläkelinjauksia tehtäessä. Vähennysoikeuden rajaaminen näin lähellä yleistä eläkeikää oleviin vakuutuksiin ei korjaa tätä ongelmaa. Edellytys etuuden jaksottumisesta vähintään kolmelle vuodelle ei ole myöskään perusteltu, koska yleistä eläketurvaa joudutaan käytännössä täydentämään myös rajoitetummilta ajanjaksoilta.

Huomautamme myös, että eläkevakuutusten vähennysmuutokset luovat yleisesti epävarmuutta sosiaaliturvan uskottavuuteen, vaikka rajoitusten sijaan tulisi pyrkiä kannustamaan henkilöiden vapaaehtoiseen kiinnostukseen sosiaaliturvasta. Näistä syistä emme pidä ehdotettuja kiristyksiä aiheellisina.

2.6 Luovutusvoittoverotus
Luovutusvoittoihin sovellettaisiin 25 %:n verokantaa, mutta hankintameno-olettamasta luovuttaisiin alle 10 vuotta omistetun omaisuuden osalta. Vähintään 10 vuoden omistuksissa hankintameno-olettama alenisi 40 %:iin. Konsernin sisäisiin osakeluovutuksiin tulisi verotuksen lykkäämismahdollisuus, kunnes tapahtuu luovutus konsernin ulkopuolelle.

Luovutusvoittoverotuksesta puutumme lähinnä ehdotukseen, jonka mukaan vastikkeettomasti saadun omaisuuden hankintamenona pidettäisiin edelleen perintö- ja lahjaverotuksessa käytettyä verotusarvoa, mutta lahjansaajan luovuttaessa omaisuutta kolmen vuoden kuluessa hankintamenona pidettäisiin lahjoittajan hankintamenoa. Tämä olisi ratkaisu, joka jo eri verovelvollisten johdosta olisi käytännössä erittäin vaikeasti selvitettävissä. Jos esim. yrityksen sukupolvenvaihdoksissa lahjoitetaan yritysvarallisuutta ja omaisuutta joudutaankin myymään, tästä aiheutuisi yleensä korkea luovutusvoittoverotus, jossa hankintameno määriteltäisiin eri perustein kuin mistä lahjavero on suoritettu. Käytännössä erityisesti yritysten sukupolvenvaihdoksiin liittyy veroseuraamuksia, joiden suorittamiseksi vastaanottajan on myytävä osa varoista suoriutuakseen veroista. Ehdotus ei ole tältä osin harkittu, vaan voisi käytännössä erittäin korkeaan ja myös vaikeasti ennakoitavaan luovutusvoittoveroon, jota ei voida hyväksyä.

Erityisesti hankintahintojen vaikeaan selvittelyyn liittyvien ongelmien johdosta emme pidä myöskään hankintameno-olettamien leikkauksia perusteltuina. Pitkissä omistuksissa alhainen hankintameno-olettama johtaa yleensä vain inflaatiovoittojen verottamiseen, mikä ei ole perusteltua. Nähdäksemme myöskään osakkeiden ja arvopapereiden luovutusvoittoverotuksen ulottamiselle aina kahdeksan vuoden päähän siitä, kun verovelvollinen on asunut ulkomailla, ei ole kansainvälisen vero-oikeuden mukaisia perusteita.

Merkittävä puute on, että työryhmä ei ole käsitellyt laajemmin perheyrityksille tärkeitä yritysten sukupolvenvaihdoksiin liittyviä verotussäännöksiä. Varallisuusveron poistamiseen liittyen työryhmä toteaa, että perintö- ja lahjaverolaissa sukupolvenvaihdosten huojennussäännöstö tulisi toteuttaa erillisillä arvostamissäännöksillä. Onkin selvää, että jo osinkoveron kiristysesitys edellyttäisi yritysten sukupolvenvaihdoksiin liittyvien säännösten uudistamista, koska vaihdokset rahoitetaan käytännössä pääosin odotettavissa olevilla osingoilla. Osinkoveron kiristyminen vaikeuttaisi olennaisesti edessä olevien sukupolvenvaihdosten toteuttamista.

2.7 Veroylijäämät siirtymävaiheen ongelmana
Yhtiöveron hyvitysjärjestelmään liittyvät veroylijäämät menetettäisiin esityksen mukaan klassiseen järjestelmään siirryttäessä. Pienenä lievennyksenä todetaan, että 29 %:n verokannalla verotetut voittovarat voitaisiin jakaa enintään 43,75 %:n kokonaisverolla. Pidämme esityksen tätä osaa erittäin kyseenalaisena jo ajatellen perustuslain 2 luvun 15 §:n omaisuuden suojasäännöstä, jonka mukaan jokaisen omaisuus on turvattu. Säännöksen mukaan pakkolunastuksesta yleiseen tarpeeseen säädetään lailla ja myös sen tulee tapahtua täyttä korvausta vastaan.

Veroylijäämiä syntyy nykyjärjestelmässä, kun yhtiöllä on verotettavaa tuloa, mutta se ei jaa osinkoa. Veroylijäämiä voidaan käyttää yhtiöveron hyvityslain 8 §:n mukaan yhtiöveron hyvityksiin 10 vuoden kuluessa, minkä jälkeen ne vanhenevat. Veroylijäämien hyväksi lukemisella taataan yhdenkertaisen verotuksen toteutuminen ulos jaetun osingon osalta. Ensimmäiset veroylijäämät ovat syntyneet yhtiöveron hyvitysjärjestelmään siirryttäessä vuodelta 1989 ja ne voitiin menettää vanhentumisen takia ensimmäistä kertaa 1999. Johtavat veroasiantuntijat ovat todenneet, että veroylijäämiä on jäänyt käyttämättä lähes kaikissa yrityksissä. Väitettä tukee verohallinnon maksuunpanotilasto, jonka mukaan veroylijäämien määrä on kasvanut pelkästään vuosina 1995-2000 noin kolminkertaiseksi. Veroylijäämien huono kierto aiheutuu mm. siitä, että aikaisempien vuosien veroylijäämiä ei käytetä, jos yhtiön osingonjakovuodelta maksamat verot riittävät yhtiöveron hyvityksiin. Koska yritykset eivät myöskään, toisin kuin yleisesti väitetään, jaa yleensä ulos kaikkea tulosta vaan käytännössä keskimäärin noin 1/3 osan tuloksesta, osa veroylijäämistä yleensä vanhenee.

Jos yritys ei voi käyttää hyväkseen syntynyttä veroylijäämää, jaetun voiton verotus on tosiasiallisesti kahdenkertaista. Veroylijäämien käyttöoikeuden menettäminen uuteen järjestelmään siirryttäessä merkitsisikin taannehtivaa kahdenkertaista verotusta myös vanhan järjestelmän aikana syntyneisiin voittovaroihin. Tämä ratkaisu ei ole hyväksyttävä ja olisi vastoin taannehtivan verolainsäädännön kiellon periaatteita. Jopa verovelvollisille jaetuissa verolipuissa on vuosittain todettu veroylijäämiin liittyvän käyttöoikeuden voimassaolo kymmeneltä verovuotta edeltäneeltä verovuodelta. Asiassa olisi odotettavissa merkittäviä periaatteellisia oikeusriitoja. Myös sen seikan toteaminen, minkä verokannan mukaan verotettuja voittovaroja yrityksissä nykyisin on, olisi varsin vaikeata selvittää muistiossa esitettyä 43,75 %:n rajausta varten.

Jos uudistukseen todella ajaudutaan, ainoa ajateltavissa oleva vaihtoehto on, että veroylijäämiä voidaan käyttää osakkeenomistajien 43,75 %:n verojen kompensaationa niin kauan kuin ylijäämiä on jäljellä, enintään lain sallima 10 vuotta. Esimerkiksi Saksassa yhtiöveron hyvitysjärjestelmän piirissä olleiden yritysten siirtyminen uuteen järjestelmään tapahtuu vuoteen 2015 kestävän siirtymäkauden aikana.

__________________________

Toteamme lopuksi, että nykyisen osinkoverojärjestelmän muuttaminen ehdotetulla tavalla olisi suuri riski myös valtiontaloudelle. Käytännössä on ollut esimerkkejä kahdenkertaiseen verotukseen siirtyneistä maista, joissa verotulot ovat siirtymävaiheessa romahtaneet, näin mm. Saksassa ja Norjassa. Pidämme myös Keski-Euroopan maiden julkistalouden vajeongelmia tällä hetkellä niin suurina, että ne mitä todennäköisimmin jarruttavat innostusta mittavaan verokilpailuun vielä vuosien ajan. Myöskään näistä syistä emme pidä työryhmän ehdottamien suurten kertamuutosten toteuttamista aiheellisena.

SUOMEN YRITTÄJÄT RY.

Jussi Järventaus
toimitusjohtaja

Anna Lundén
lainopillinen asiamies