Mitä tehtäis, jos ei pelättäis?

Siinä kysymys ja metafora, jota olen kantanut mukanani monet vuodet – kiitos digitoimisto-aikojen toimitusjohtajan, joka tapasi haastaa aina vain parempiin suorituksiin sekä unelmien toteuttamiseen. Vaikka jälkimmäinen ohjasi minut lopulta omalle rauhalliselle neulaspolulle pois Helsingin keskustan hälinästä ja avokonttorista, se ei silti tarkoita, etteikö yhteistyölle löytyisi sijaa kalenterissani. Päinvastoin.

Siispä: Mitä tehtäis, jos ei pelättäis? Varmasti aivan mahtavaa ja tuloksellista yhteistyötä! Tätä menestyksen mahdollisuutta harmauttaa kuitenkin se tosiasia, että etenkin me pienyrittäjät pelkäämme toisiamme. Pelkäämme pyytää apua, koska se leimataan heikkoudeksi. Pelkäämme, ettei alihankkija tai kollega osaa tehdä asioita tarpeeksi hyvin. Pelkäämme, että muiden menestyminen on meiltä pois. Pelkäämme, että menetämme palan itsestämme, jos jaamme osaamistamme toisille.

Onneksi ystäväni ja kollegani Antti Huttunen ei pelännyt. Hän uskoi meihin muihin ja loi yli miljoona lukijaa vuodessa tavoittavan Retkipaikka.fi-sivuston, jolta minäkin ponnistin yhä pidemmälle omalla neulaspolullani. Teemme edelleen rikasta ja rakasta yhteistyötä, joka vain vahvistaa molempien asemaa.

Uskon vakaasti ja voin oman työurani kautta todentaa, että kaiken kokoisessa yritysyhteistyössä piilee menestyksen siemen. Meidän ei tarvitse tehdä kaikkea itse eikä meidän tarvitse osata kaikkea itse. Mitä enemmän pystymme hyödyntämään toistemme osaamista, sitä laadukkaampaa jälkeä saamme aikaan, ja sitä enemmän voimme käyttää aikaa oman ekspertiisin kehittämiseen.

Mielestäni yksi 2010-luvun suurin järjettömyys on ollut se, miten työnhakuilmoituksissa työntekijöiden kuvitellaan ja vaaditaan osaavan kaikki: heiltä tulee onnistua konseptointi, strategiasuunnittelu, viraalit sosiaalisen median julkaisut, sisällöntuotanto, hakukoneoptimointi, sekä kaiken päälle vielä luova ajattelu, ennakkoluuloton asenne ja motivoitunut ote maailman mahdottominta työnkuvaa kohtaan. Kysymys kuuluu: missä vaiheessa unohdimme, että olemme vain ihmisiä?

Toivon juuri alkaneelta 20-luvulta inhimillisyyttä, lempeyttä ja rautaista yhteistyötä eri alojen toimijoiden ja ammattilaisten kesken. Vastuun jakaminen voi tuntua omalta mukavuusalueelta poistumiselta, mutta vain siten voi oppia uutta ja samalla kehittää itseään. Vastuun jakaminen on myös palvelus itselle sekä omalle vapaa-ajalle ja jaksamiselle, kun kaikkea ei tarvitse tehdä tai opetella itse.

Ei ole minkään sortin häpeä myöntää, ettei kaikkea edes osaa tehdä itse: Minä en ole ammattilainen maksetun mainonnan tuottamisessa vaan orgaanisissa sisällöissä, minkä vuoksi työskentelen aina työparin kanssa. En ole ammattilainen studiossa kuvaamisessa, minkä vuoksi ulkoistan osan töistäni ammattilaisille. En ole ammattilainen videokuvaamisessa, mutta olen hyvä käsikirjoittamaan ja suunnittelemaan, luomaan ja ideoimaan. 

Kun ei pelkää, ja kun uskaltaa luottaa toisiin, voi keskittyä olennaiseen eli kehittymään siinä, mikä itselle on mieluisinta ja missä haluaa olla se mahdollisimman kova luu, kuten isäni sanoisi. 

Meidän ei tarvitse osata kaikkea, sitä varten on verkosto. Joten.. tutustutaanko? Uskon nimittäin, että sinulla ja minulla, meillä kaikilla Lapin yrittäjillä, on paljon annettavaa ja opittavaa. Solekko tehä!