Asikaisen askelissa: Näin pientilan pojasta tuli suuryrityksen johtaja – OSA 1

Aulis Asikaisen perustama Comatec Oy täyttää huhtikuussa 35 vuotta. Siinä on ollut melkoinen lento. Yhden miehen suunnittelufirmasta on muodostunut peräti 600 ammattilaisen asiantuntijaorganisaatio. Yrityksen kipparina Asikaisen katse on perinteisesti pitkällä tulevaisuudessa, mutta tässä haastattelussa laitoimme miehen katsomaan peruutuspeiliin ja kertaamaan tähän saakka kuljettua matkaa.

Aulis Asikainen on asunut Tampereella jo reilut neljä vuosikymmentä, mutta täydelliseen tamperelaisuuteen hänestä ei ikinä ole. Se asia selvisi hänelle jo pian 80-luvun alussa, jolloin perhe Asikainen muutti rivitaloon Tampereen Vehmaisiin.

– Meillä oli naapureina siellä mukava paljasjalkainen, jo vähän varttuneempi tamperelaispariskunta. Kun he puhuivat jäähallille menosta, siinä halllissa oli vähintään ne kolme L-kirjainta. Siihen minusta ei ikipäivänä ole, Aulis Asikainen tarinoi vakavalla naamalla. Mausteeksi irtoaa ainoastaan mikroskooppinen virne ja pilkahdus silmäkulmassa.

Auliksen paremmin tunteva saattaa tunnistaa sekä ilmeen että miehelle tyypillisen tarinointityylin. Aulis kun on niitä ihmisiä, jotka pitävät tarinoista ja huumorista. Ei hän mikään kaskukonekiväärillä tulittava standup-koomikko ole, mutta terävä ja hyväntuulinen turinoitsija, joka kuitenkin osaa suunsa lisäksi käyttää myös korviaan. Siis jopa savolaisuudestaan huolimatta. Sitä heimoa Aulis nimittäin vahvasti on, vaikkei se puheessa kuulukaan.

Hän on nimittäin asunut pääosan elämästään aivan toisaalla. Tämän miehen insinööriaivoihin on totisesti annettu isolla kauhalla myös tarinankertojan taitoja. Meidän puoliltapäivin alkanut haastattelumme venyi miltei nelituntiseksi kuin siivillä, eikä siinä paljon kelloa katseltu. Kasassa olisi minitarinoita vaikka novellikokoelmaksi saakka.

Pölläkän poikia

Asikaisen juuret ovat tosiaan vahvasti Savon maaperässä. Tarkemmin sanottuna Heinäveden kunnassa, ja jos vielä zoomataan syvemmälle, niin päästään Pölläkän kylään. Etenkin talvisaikaan se on nykypäivänä lähes autio, mutta toisinkin ovat asiat olleet.

Kun Aulis Ensio Asikainen putkahti maailmaan marraskuussa 1946, kylässä oli asukkaita yli 500. Ja suunta oli muutenkin ylöspäin. Suomessa kun toteutettiin tuolloin maailman mittakaavassakin valtava väestönsiirto, kun maassa jouduttiin asuttamaan uudelleen miltei puoli miljoonaa kotinsa sodassa menettänyttä evakkoa. Tämä lisäsi tuntuvasti asukasmäärää myös Heinävedellä, joka olikin tuolloin liki 9000 asukkaan kunta.

KUVA ON Nekalan Konepajan ajalta ja otettu firman henkilöstöjuhlissa. Noin kolmekymppinen Aulis esittelee firman omistaja Seppo Mäellä henkilöstön tekemää omakuvagalleriaa. Tekstiilin alaosasta löytyy jo yksi tulevan yrittäjän voimalauseista. Kuva: Aulis Asikaisen arkisto

Rintamalta ei pahemmin treffeille joutanut

Sotalapseksi Aulis ei siis ennättänyt, mutta omaa isää maailmanpalo oli kuormittanut senkin edestä. Veli Paavo Asikainen vietti isänmaata puolustaessa miltei vuosikymmenen. Hän oli aloittanut tuolloin kaksivuotisen varusmiespalveluksensa pari vuotta ennen sotaa ja olikin sitten rintamalla aina talvisodasta rauhan solmimiseen, Aulis kertoo. Muu elämä, kuten perheen perustaminen piti sitten hoitaa niiden kovin harvojen lomien aikana.

Sota ohjasi osaltaan myös parinvalintaa, sillä Velin mielitietyksi iskostunut Taimi oli hänen aseveljensä ja parhaan rintamakaverinsa Erkin sisko Heinäveden naapurikunnan puolelta. Aivan ensitreffeistä alttarilla ei ollut kyse, mutta miltei. Kihlat oli vaihdettu toisella tapaamiskerralla ja avioliiton satamaan pamautettiin jo heti kolmannella, kunhan rintamalta oli pysyvästi päästy pois.

Näin tehtiin suuret ikäluokat

Asikaisten ripeät liikkeet jatkuivat myös perhekoon kasvattamisessa. Tältä osin Asikaisen perheen tarina on oppikirjaesimerkki siitä, miten ne suuret ikäluokat oikein luotiin. Väkilukuhan lähti sodan jälkeen rakettimaiseen nousuun. Vuonna 1946 syntynyt Aulis oli esikoinen. Siitä kaiketi välinimi Ensiokin on tullut.

Kauan ei Auliksen tarvinnut yksin taivaltaa, sillä hänen jälkeensä perheeseen siunaantui vielä viisi lasta, yhteensä siis neljä poika ja kaksi tyttöä. A-ryhmää kaikki eli Aulis, Airi, Aimo, Aku, Alpo ja Anna-Liisa. Viimeisen sisaruksen syntyessä äiti oli vasta 29-vuotias, joka on tänä päivänä ensisynnyttäjän keski-ikä.

Eliittiluokan savottamies

Pääasiallisesti elanto perheeseen saatiin maataloudesta, joka oli pienviljelijäperheessä kasvaneelle Veli-isälle jo entuudestaan tuttua puuhaa. Arvokasta lisätienestiä kasvavan perheen tarpeisiin toivat talvikaudella puiden ajot metsästä, joissa Veli olikin haka.

– Parhaana talvena isä oli ajanut tukkeja tienvarteen toiseksi eniten koko valtakunnassa, Aulis huomauttaa.

Kipinä puuhommiin on selvästi kulkenut geeneissä, sillä Aulis on itsekin kunnostautunut metsähommissa. Työkalut ovat isän vastaaviin hieman kehittyneet. Erityisesti Auliksen innostuksen huomaa, kun puheenaiheeksi nousee hänen kaksi vuotta sitten ostamansa Valtran traktori. Sillä on roudattu kahdessa vuodessa melkoinen määrä pöllejä pois Pölläkän metsistä. Tosin tähän työhön Auliksen motiivi ei kyllä varsinaisesti ole ollut lisätienesti. Pikemminkin tästä työstä saadut hyödyt ovat henkistä laatua.

– En ainakaan joutenolosta, Aulis vastasi pari vuotta sitten Tampereen kauppakamarilehdessä, kun häneltä tiedusteltiin, mistä hän saa virtaa.

Keppostelijan vikaa

Se pilke silmäkulmassa löytyi sieltä jo kloppivuosina. Auliksen mukaan etenkin keppostelua tuli harrastettua naapurinpojan, Happosen Aarnon, kanssa, josta tuli Auliksen tapaan myöhemmin yrittäjä.

Kotona virheistä saattoi hyvin rapsahtaa vitsaakin, kuten tuolloin tapana oli.

– Kyllähän isä meille kaikille veljeksille piiskaa antoi, jos teimme ilkeyksiä, mutta ei sitä ikinä aiheetta tullut. Ja siihen aikaan se oli tosiaan normaalia kasvatusta, Aulis toteaa ja maalaa heti perään muutaman tekemänsä kolttosen, joista narahti.

Toisessa Jaffa-pullon sisältö korvattiin hieman samanvärisellä nesteellä ja ”unohdettiin” toisten tenavien löydettäväksi, ja toisessa puolestaan kylän ainoa taksiautoilija yllätettiin keskelle tietä ilmestyneellä parimetrisellä lumiukolla. Vaikka iso osa jekuista tehtiinkin kouluajan ulkopuolelle, pienessä kylässä kiinnijääminen kantautui aina myös opettajan korviin.

– Aika tutuksi aresti tuli. Tuosta Jaffa-jutusta aresti tuli kovennettuna, mikä–tarkoitti, että kaksi tuntia piti seistä pulpetin vieressä. Pienemmät kepposet olisi saanut istua, Aulis muistelee. Koulu oli tuolloin Aulikselle lähinnä välttämätön paha ja arvosanat sen mukaiset.

– Minä olin sellainen seiskan oppilas, mutta kyllähän koulu minulle pakkopullaa oli. Olin päättänyt haluavani puusepäksi ja puutöistä tykkäsin kovasti. Meillä olikin oikein hyvä käsityönopettaja.

Tila kasvaa

Asikaisen perhe eli noihin aikaan Suomessa hyvin tyypillistä pienviljelijäperheen arkea. Nälkää ei nähty, mutta ei elo varsinaista pröystäilykään ollut. Maatilan toimintaa Veli Paavo Asikainen kuitenkin onnistui kasvattamaan mukavasti. Lehmämäärä esimerkiksi kasvoi yhdestä neljään, ja hankkipa isä myöhemmin komentoonsa vielä toisenkin tilan maat. Ei huono saavutus, kun kotoa lähtiessä pääomaksi mies oli saanut 16 markkaa ja yhden lypsylehmän.

Auliksen muistot lapsuudenkodista ovat muutenkin ehdottomasti positiiviset ja monet muistikuvat hyvin eläviä. Tarinoissa vilisevät niin lampaita välillä syöneet ketut kuin sen ajan sosiaalinen media. Sellainen saatiin aikaan, kun äiti ystävättärineen kokoontui aika ajoin perheen talon vieraskamariin, jossa sitten käytiin läpi kylän kuulumiset. Pikkupojan mieleen jäi eritoten rouvaryhmän kahvin ryystäminen, minkä imitointi onnistuu edelleen taitavasti.

Synkkää poliittista historiaa

Veli Paavo Asikainen oli paitsi taitava työ- ja hevosmies, myös aktiivinen ja avulias yhteiskunnan jäsen.

– Isä teki esimerkiksi monen kyläläisten veroilmoitukset ja oli muutenkin monessa mukana, Aulis kertoo ja muistaa lisäksi isänsä istuneen paikallisen Osuuspankin hallintoneuvostossa.

– Politiikkaankin isä lähti ja saikin hyvin ääniä. Hän istui valtuustossa varmaan neljäkin kautta, Aulis muistelee.

Puolue ei ollut maaseudulla perinteisesti suosituin Maalaisliitto, vaan Veli Paavo oli puoluekannaltaan sosiaalidemokraatti. Heinäveden Pölläkässä oli muuten aikanaan tehty Suomen politiikan synkkää historiaa. Vuonna 1932 silloin 32-vuotias sosiaalidemokraatti Onni Happonen noudettiin Lapuan liikkeen toimesta suoraan kunnanvaltuuston kokouksesta muilutettavaksi. Hänen ruumiinsa löydettiin myöhemmin suohaudasta.

KUITTI TOIMINIMEN rekisteröinnistä on jäänyt talteen. Maksun Aulis suoritti elokuussa 1985. Kahdeksan kuukautta myöhemmin touhu oli jo laajentunut sen verran, että oli aika siirtyä osakeyhtiöksi. Auliksen yrittäjätarinaan palataan lehden seuraavassa numerossa 11. toukokuuta. Kuva: Aulis Asikaisen arkisto

Talon työt kuuluivat asiaan

Monen maatilan kasvatin tapaan myös Aulis pääsi työn makuun jo nuorena. Polttopuut ja lumenluonnit olivat esikoispojan vastuulla jo varhain, ja kesäisin kutsuivat myös heinähommat. Ei niistä mitään palkkaa saanut, eikä sellainen tullut mieleenkään.

– Lapsityövoimaa käytettiin kaikissa naapureissakin tuohon aikaan, Aulis kertoo.

Vaikka töitä piti tehdä, kyllä Aulista myös koulunkäyntiin koko ajan kannustettiin. Se on jäänyt mieleen, että kerran kun poikaporukan aamuretki oli venymässä jonkun pienen seikkailun takia koulusta myöhästymisen puolelle, poppooseen törmännyt isä marssitti seurueen kouluun hetimmiten.

– Kaikkia meitä aina kouluun kovasti kannustettiin, Aulis muistelee.

Oppilasasuntolan kutsu

Isä järjesti Auliksen jatko-opiskelupaikankin. Se löytyi ammattikoulusta Pieksämäeltä, mikä tarkoitti sitä, että arkipäivisin kotina oli oppilasasuntola. Aikaa mies vietti myös laduilla, sillä Aulis innostui kilpahiihdosta, ja jonkin verran siinä pärjäsikin.

Se aiemmin haaveammattina ollut puuseppä oli jo tuossa vaiheessa vaihtunut autotekniikkaan. Sen myötä Aulikselle avautui oikeastaan ensimmäistä kertaa koneenrakennuksen maailma, joka kolahtikin kerrasta. Arvosanatkin alkoivat olla jo poikkeuksetta kiitettäviä. Varusmiespalvelus meni sekin koneiden parissa – tällä kertaa Rissalan lennostossa. Aulis pääsi lentokonesähköapumekaanikoksi, ja niinpä sekin 11 kuukautta meni hyödyn puolelle.

– Sain itsekin niin sanotun siviilikeikan harjoitushävittäjällä, ohjata konetta hetken Kuopion yläpuolella kokeneemman lentäjän kanssa, Aulis kertoo.

Hitsihommia opintoja odotellessa

Toisin kuin nuorempana, ammattikoulussa opiskelu oli maistunut niin paljon, että Aulis halusi jatkaa sitä. Nyt kiikarissa oli Mikkeli ja auto- ja kuljetustekniikan opintolinja. Pari kertaa hän kuitenkin jäi rannalle, sillä sinne piti hakea niillä vähemmän himmeillä kansakoulun papereilla. Niinpä varusmies palasi suoraan aivan oikeaan työelämään.

– Elätin itseni parin vuoden ajan hitsarina, joskin siinä sivussa huolsin ja korjasin näitä oman kylän leikkuupuimureita ja muita maatilan koneita, Aulis kertoo. Arvokasta työkokemusta sekin. Joskin jäljet se jätti. Peukalonpään kokoisen sulametallin solahtaminen omaan jalkineeseen kun ei ollut niitä kokemuksista mukavimpia.

Kyllähän insinööri auton tarvitsee

Kun ovet Mikkelin teknilliseen kouluun sitten pari vuotta myöhemmin raottuivat, tiesi Aulis välittömästi tehneensä oikean ratkaisun. Ja jatkoakin seurasi. Mikkelin teknillisen koulun jälkeen opintolainat tulivat mahdolliseksi, ja se avasi Aulikselle mahdollisuuden jatkaa opintoja Jyväskylän teknillisessä opistossa.

– Opinnot sujuivat Jyväskylässäkin hyvin. Tärkeässä osassa opiskeluja ollut deskriptiivinen geometria oli minulle hyvin helppoa, Aulis kertoo.

Loppujen lopuksi Aulis suoritti nelivuotiset insinööriopinnot vain kolmessa vuodessa ja komein arvosanoin. Sellaisilla papereilla olisivat ovat avautuneet edelleen jatko-opiskeluihin, mutta työelämä kutsui. Jyväskylästä hän valmistui insinööri Asikaiseksi vappuna 1967. Tätä mies oli ehtinyt juhlistaa jo etupeltoon, sillä kuukautta aikaisemmin hän oli ostanut itselleen upouuden Morris Marina -auton.

– Työpaikasta minulla ei tuolloin ollut tietoakaan, vaan täysin velaksi minä sen ostin. Luotto työllistymiseen oli kuitenkin kova.

AULIS JA HÄNEN isänsä veli Paavo Asikainen kuvattu Savonlinnan reissulla. Isällä oli ollut kaupunkiin jotain asioitavaa ja ottanut poikansa mukaan. Tältä reissulta Aulikselle on mieleen jäänyt jäätelötuutti, joka oli hänen elämänsä ensimmäinen. Kuva: Alpo Asikaisen albumi

Kirkko isoni kummasti

Asikaisen Auliksen tulevaisuus oli hänen valmistuessaan tabula rasa ja suti insinöörin omassa kourassa. Sen Aulis tosin oli valmistumista ja vappua juhliessaan todennut, että Helsinkiin hän ei ikinä muuttaisi. Povaus oli kehno.

– Kun viikkoa myöhemmin juhlistettiin äitienpäivää, olin palkkalistoilla Fredankulmalla Helsingin ydinkeskustassa sijaitsevassa Kaisla Oy:ssä, Aulis hymyilee.

Toimenkuva oli projekti-insinööri ja työ juuri sitä koneiden ja kuljettimien parissa tehtävää, johon mies oli kaikki opintovuotensa varautunutkin. Kädet nuori projekti-inssi pääsi iskemään saveen päivästä yksi alkaen.

Posti työllisti

Kun oivalliseen tietotaitoon yhdistyy näytönhalu ja tälle kombinaatiolle tarjotaan vastuuta, aika usein siitä seuraa hyvää. Näin kävi myös insinööri Asikaisen tapauksessa. Hän sai Kaislalla melko nopeasti vedettäväkseen isoja projekteja, joista mieleen on jäänyt eritoten Postin jättihanke – Pasilan postinlajittelukeskuksen kuljetinjärjestelmät. Aulis työskenteli tässä useamman vuoden mittaisessa hankkeessa projekti-insinöörinä. Postin projekti oli myös hänen silloiselle työnantajalleen sanalla sanoen iso.

– Postille tehty kuljetinjärjestelmäkauppa oli arvoltaan reilusti suurempi kuin koko yhtiön tuolloinen vuotuinen liikevaihto, Aulis muistelee. Projekti sujui hyvin, ja antoi nuorelle insinöörille rutkasti uutta käytännön tietotaitoa projektimaailmasta.

Omat ongelmansa Pasilan työmaallakin tulivat vastaan. Tuon ajan mittapuussa hyvin pitkälle automatisoitu järjestelmä aiheutti vastareaktion osassa työntekijöitä, jotka tunsivat työpaikkojensa olevan uhattuina. Niinpä piskuinen mutta sisukas porukka alkoi käyttöönottovaiheessa tietoisesti sabotoida sitä. Kuljettimessa oli käytössä induktiiviset anturit, joiden myötä koko järjestelmän saattoi pysäyttää asettamalla markan rahan oikeaan kohtaan. Pysähdyksiä ihmeteltiin pitkään, kunnes Aulis kerran näki tekijät itse teossa. Sen jälkeen tuon ajan luddiitit päättivät antaa periksi.

Taidot pantiin merkille muuallakin

Headhunting-termiä ei vielä 80-luvun taitteessa pahemmin Suomessa viljelty, mutta kovasti sen kaltaisen rekrytointitoimen kohteeksi Aulis pian päätyi. Taitavat otteet isossa projektissa oli huomattu ja Aulis merkitty mies. Ensimmäisen kunnon työtarjouksen teki tamperelainen Nekalan Konepaja Oy, joka oli ollut Kaislalle tiivis yhteistyö useammassakin projektissa. Aulis tarttui tarjoukseen.

Ensimmäisen vuoden hän hoiteli tarjottua suunnittelupäällikön vakanssiaan konepajan Helsingin toimistosta, mutta vuosikymmenen vaihtuessa 80-luvun puolella Aulis perheineen muutti Tampereelle. Kaupunkiin hän kotiutui nopeasti, ja myös työt luistivat.

– Meitä oli aika liuta sellaista kolmekymppistä porukkaa ja talossa hyvä henki. Pitkiä päiviä tehtiin, mutta kyllä me välillä kävimme myös hippasilla, Aulis muistelee. Nekalan konepajaa Asikainen pitää oman uransa käytännön korkeakouluna – niin hyvässä kuin huonossakin.

PARIKYMPPISELLÄ AULIKSELLA on kuvassa työn alla rantasauna. Pyöröhirsistä tehty rakennus on edelleen pystyssä Lylyjärven rannalla. Kuva: Alpo Asikaisen albumi

Irtisanoutuminen ja nopea paluu

Perinteinen toimija oli 80-luvulla isossa murroksessa. Kirjavaisten perheyrityksen silloinen nokkamies sairastui vuosikymmenen vaihteessa vakavasti, ja mukaan osakkaaksi lähti ison oululainen konepaja. Tamperelaisfirma joutui tässä yhtälössä vähän sijaiskärsijäksi, sillä Oulun konepajan talousvaikeudet alkoivat vaikuttaa myös tamperelaispajan toimintaa.

– Tilanne ajautui siihen, että konepajamme kanssa ei tehty kuin käteiskauppaa, jonka myötä yrityksen pääomistajaksi tuli sitten Onninen, hän kertoo.

Aulis oli tosin itse jo tuossa vaiheessa päättänyt nostaa kytkintä. Lohjalainen Kasten Oy oli tarjonnut Asikaiselle kelvanneen työsopimuksen, jonka johdosta hän olisi siirtynyt pater nosterien suunnittelun pariin. Se jäi kuitenkin toteutumatta.

– Viikko irtisanoutumisesta sain Onniselta soiton, jossa minua patistettiin jäämään ja luvattiin konepajan kakkosmiehen paikka. Sen otin vastaan.

Liika on liikaa

Nyttemmin ajateltuna myös nuo vuodet olivat oivaa talousoppia tulevaa yritysuraa silmällä pitäen. Hyvä niin, koska moni ei-niin-toimivan päätöksen Aulis pääsi nyt seuraamaan aitiopaikalta ilman sitä, että oppirahojen hintalappu olisi koitunut suoraan hänelle.

– Rehellisesti sanottuna se, että tukkukaupasta tuttu Onninen tuli konepajan omistajaksi, ei oikein toiminut. Tukkukauppa esimerkiksi tiputti myyntikatteita konepajamaailmassa täysin ennenkuulumattomiin pieniin lukemiin. Sinänsä se toimi, sillä töitä tuli. Mutta ongelmana oli, että niitä tuli aivan liikaa. Muutenkin Suomessa elettiin todellisessa kasvuhuumassa. Suomen pankkisektori kun oli avautunut maailmalle pari vuotta aiemmin, ja yhtäkkiä rahaa olikin valtavissa määrin. Tämä näkyi myös hyvin höveleinä tilauksina. Käytännössä suunnittelijoille annettiin aikalailla vapaat kädet painaa tunteja sisään.

– Itse tein vuoden päivät putkeen 14–16-tuntisia työpäiviä lauantait ja sunnuntait mukaan lukien, mikä oli selvästi liikaa. Lopulta jouduin toteamaan, että tästä ei tule mitään. Elokuussa 1985 otin lopputilin ja käytin seuraavat kaksi viikkoa sen miettimiseen, että mitähän sitä seuraavaksi tekisi.

– En jaksanut sitä myllytystä enää, Aulis kertoo.

Yksi vaihtoehto oli itsensä työllistäminen yrittäjänä, ja kuten nyt 35 vuotta myöhemmin tiedämme hyvin, niinhän siinä sitten kävi. Hieman on touhu tosin kasvanut matkan varrella, sillä tänä päivänä Auliksen toiminimenä alkanut yritystoiminta on muodostunut kokonaiseksi konserniksi, joka työllistää peräti 600 ihmistä. Auliksen yrittäjätarinaan palaamme tämän lehden seuraavassa numerossa toukokuussa.

Teksti: Ville Kulmala

Kuvat: Ville Kulmala, Alpo Asikaisen albumi ja Aulis Asikaisen arkisto

Artikkeli on julkaistu ensimmäisen kerran Pirkanmaan Yrittäjä -lehdessä 6.4.2021