Rypsiöljyä rintaan ja poseeraamaan – eli metallitotuuden taustat

Teräsbetoni-yhtyeen alkumetrin voidaan paikantaa Virroille ja ajoittaa vuosien 2002–2003 paikkeille. Vaikka Wikipedia väittääkin yrityksen perustamispaikaksi Tamperetta, tosiasiassa oikea paikka löytyy Pohjois-Pirkanmaalta ja tarkemmin ottaen tuolloisen Pirkanmaan Ammattikorkeakoulun medianomi-linjalta. Arto Järviselle hakeutuminen kyseiseen opinahjoon oli luonteva vaihtoehto. Musiikkia hän oli harrastanut pienen ikänsä, ja toisaalta mitä pidemmälle bänditouhut olivat kehittyneet, sitä enemmän hän oli huomannut kiinnostuneensa myös äänittämisen teknisestä puolesta. Virroilla oli tarjolla hyvä paketti kumpaistakin.

Kolmen kopla

Bändin syntymisessä piti monen palikan kolahtaa paikalleen. Ensinnäkin siihen vaadittiin se, että kolme hevaritaustaista opiskelijaa sattuivat osumaan samaan aikaan samaiseen opinahjoon. Pitkätukat musiikin ystävät huomasivat viihtyvänsä varsin hyvin kimpassa, ja niinpä myös ryhmätöissä tuli monesti hakeuduttua yhteen.

Ja juuri sitä yhtyeen syntyyn vielä vaadittiin. Sitä Järvinen ei tarkkaan muista, mikä oli kurssin nimi tai tehtävänanto, mutta joka tapauksessa sitä varten syntyi sekä bändi että kolme kappaletta, eli yksi per jäsen. Niistä muutenkin kaikki päätyivät myöhemmin levylle. Promokuviakin käytiin ottamassa heti alkuun.

– Siellä me kökötettiin koulun studiossa poseeraamassa ilman paitaa rypsiöljyä rinnassa, hän muistelee.

Pirkanmaa oli vahvasti edustettuna. Viljo ”Vili” Rantanen oli Äetsästä, Jarkko Ahola Akaan Viialasta ja Arto puolestaan oli Pirkkalan poikia. Viimeisenä yhtyeeseen liittynyt rumpali Jari Kuokkanen on puolestaan kotoisin Tampereelta. Hän oli porukan ainoa ei-medianomi-opiskelija. Musiikki yhdisti.

Hevikliseet kunniaan

– Olimme kaikki kokeilleet musiikin tekoa tahoillamme, joten demojen tekeminen ja niiden lähettäminen levy-yhtiöihin tuttua oli, Arto jatkaa.

Sellainen tehtiin nytkin. Arto ei osaa sanoa, missä vaiheessa ”hyvästä läpästä” oli tullut muutakin kuin läppä.

– Olimme kaikki sitä mieltä, että demosta tuli varsin hyvä. Ainakin itse uskallan nyt jälkeenpäin sanoa, että minulla oli tästä sellainen hyvä kutina, Järvinen kertoo.

Mukana oli kuitenkin edelleen sellaisia kieli poskessa tehtyjä elementtejä, kuten esimerkiksi se, että levy-yhtiöihin lähetetty saatekirje oli otsikoitu ”sodanjulistukseksi”. Muutenkin kolmikko käytti surutta hyväkseen kaikkia mahdollisia hevimusiikkiin liittyviä kliseitä, kuten juuri paatoksellista ritari- ja sota-aiheista sanastoa sekä viljeli ahkerasti myös termejä ”veljeys” ja niin poispäin.

– Viliä lukuun ottamatta me kaikki ihailimme isosti Manowar-nimistä orkesteria, joka oli selkeästi meidän esikuvamme. Lähdimme katsomaan, kuinka härskisti voisimme kliseitä oikein käyttää.

Levy-yhtiöstä soitettiin ja tsekattiin kunto

Levy-yhtiö Warnerin ripeä toiminta oli kolmikolle erittäin positiivinen yllätys. Sieltä nimittäin soitettiin takaisin vain pari viikkoa demon lähetyksestä. Onneksi Warner kiinnostui, sillä vaikka jostakin toisestakin levylafkasta ilmaistiin kiinnostusta, osa oli palautteessaan suorempia tyyliin ”vitsi ei kanna”. Kaikkiaan demoa oli viskelty postiin kolmisenkymmentä kappaletta. Isoimpien levy-yhtiöiden lisäksi se oli toimitettu myös muutamaan radioon ja lehteen.

– Me kaikki yllätyimme, kuinka nopeasti Warnerilta soitettiin takaisin, joskin ensi alkuun se oli selkeä tiedustelupuhelu, jossa varmaan vähän kartoitettiin lähinnä sitä, olemmeko me aivan kajahtaneita vai emme. Käytännössä sieltä kuitenkin kysyttiin, olimmeko tehneet lisääkin musiikkia, mikä oli ehdottoman hyvä signaali.

Levypomoa varten tehtiin palopuhe

Mitä ilmeisimmin tunnustelupuhelu meni hyvin, sillä vähän myöhemmin kolmikko pyydettiin kyseisen yhtiön musapomo Pekka Ruuskan juttusille. Tätä palaveria varten pirkanmaalaiskokoonpano valmisteli oman palopuheen, jossa jatkettiin samalla linjalla kuin aiemmin.

– Teimme kunnon palopuheen metallin totuudesta, missä puhuttiin niin veljeydestä kuin metallivaltiostakin, hän kertoo.

Vaikutus oli ilmeisen hyvä, sillä levytyssopimuksen yhtye solmi 2004, ja Taivas lyö tulta -singlen äänitykset aloitettiin jo saman vuoden joulukuussa. Se julkaistiin 2. helmikuuta 2005, ja se nousi Suomen singlelistan kärkeen jo ensimmäisenä viikkona.

Tästä syystä sosiaalisessa mediassa ei pidetty meteliä

Vaikka tästä ei ole vielä edes 20 vuotta, on ihmisten tapa kuluttaa ja kuunnella musiikkia nykyään aivan toisenlainen. Eikä sitä omaa markkinointiakaan vielä sosiaalisessa mediassa voitu aloittaa, johtuen ihan siitä syystä, että sosiaalinen media oli samaan aikaan vasta synnytyslaitoksella. Facebook perustettiin vasta 2004, ja esimerkiksi musiikinsuoratoistopalvelu Spotify 2006.

– Kotisivut meillä oli, sillä teräsbetoni.com osoitteessa meillä oli biisit ja kuvat meistä öljyttynä. Kyllä se jonkin verran jossakin irc:ssä levisi, mutta aika eri roolissa oli netti tuolloin kuin nykyään.

Koulutyötä hittitehtailu ei haitannut

Vaikka levysopimus oli monessakin mielin ikänsä musiikin kanssa toimineiden kaverien unelmien täyttymys, ja vaikka yhtyeestä pian tulikin koko kansan tuntema nimi, täydellisesti se ei miesten arkea mullistanut. Esimerkiksi opinnot jokainen kolmikon jäsenistä suoritti täysin aikataulujen mukaan, ja niinpä jokainen heistä myös valmistui medianomiksi.

– Osa meistä jopa hyvillä arvosanoilla, hän kertoo.

Tätä edesauttoi se, että esiintyvän artistin työ oli niin tuolloin kuin nykyäänkin hyvin viikonloppupainotteista.

– Tästä syystä arkipäivien opiskeluun bändi ei juuri vaikuttanut, mutta viikonloput olivat aika työntäyteisiä.

Keikkaliksoihin mukava korotus

Keikoilla kaikki miehistä olivat käyneet aikaisemminkin, muttei tällä intensiteetillä. Oman keikkamyyjän ansiosta keikkailu alkoi olla hyvin organisoitua. Kysyntä lisääntyi aktiivisen radiosoiton myötä, ja sehän sopi. Oma henkilöauto oli vaihtunut vuokrapakuun, ja myös keikkaliksat olivat mukavassa nosteessa. Siinä missä Järvinen oli esimerkiksi aikaisemmin saattanut saada 4–5 hengen orkestereilleen 200 euroa yhteensä per keikka, Teräsbetonin myötä saman verran tienesti alkoi nyt olla per naama. Parhaan keikkakorvauksen yhtye sai aikanaan Raumanmeren Juhannuksesta 2006, josta yhtyeelle maksettiin viisinumeroinen eurosumma. Se on jäänyt myös soittaan mieleen.

– Voin kyllä sanoa, että siellä me annettiin myös koko rahan edestä takaisin.

Sitten tulivat Euroviisut

Yhtyeellä on tosin ollut vielä festareitakin merkittävästi isompi yleisö. Vuonna 2008 yhtye nimittäin esiintyi Suomen euroviisuedustajana Serbiassa käydyissä kisoissa. Suomen Euroviisukarsinnoissa yhtye voitti muun muassa ikisuosikki Kari Tapion ja sai reilut 51 prosenttia koko maan äänistä. Serbiassa varsinaisisessa kisassa Missä miehet ratsastaa meni heittämällä finaaliin, eikä se sielläkään pisteittä jäänyt. Joskaan ei se kärkisijojakaan havitellut. Ehdotus Euroviisuihin osallistumisista tuli levy-yhtiöltä, ja sitä jouduttiin miettimään kauan.

– Sieltä tuli sellainen varovainen ehdotus, jota me makustelimme hyvän aikaa. Edelleen on vaikea sanoa, oliko se bändin tulevaisuuden kannalta virhe vai ei, mutta kokemuksena se oli tietysti hyvin mieleenpainuva, hän sanelee diplomaattisesti.

Se on jäänyt mieleen, että esimerkiksi muun skandinaavimedian suhtautuminen oli vähän nirso.

– Sellainen kuva siitä jäi, että vähän ulkopuolisia me siellä olimme. Siinä missä Skandinavian edustajista otettiin muutamia yhteiskuvia, niin iso osa kuvaajista oli jo kuvansa ottanut ennen kuin me olimme edes paikalla, hän kertoo.

Euroviisuihin osallistuminen näkyi myös Euroviisukilpailun jälkeisen yleisön kokoonpanossa.

– Euroviisujen jälkeen siellä käydä myös keski-ikäisiä naisia.

Nousiko neste ylös?

Teräsbetonin tarinan aikana elettiin myös ison murroksen aikaa. Metallitotuus-levy oli myynyt platinaa ja seuraavat kaksi levyäkin vielä kultaa, mutta yhtyeen neljäs levy ilmestyi maailmaan, jossa levymyynti ylipäätään oli jo jäämässä selvästi historiaan.

– Maailma tarvitsee sankareita -levy ei enää myynytkään samalla tavalla, mikä oli ja on harmi, sillä se oli musikaalisesti paras tuotoksemme.

Äkillinen suosio ei aina tuo pelkästään hyviä puolia esiin parikymppisissä miehenaluissa, joten kysytään suoraan, kilahtiko suosio hattuun?

– Omalla kohdallani rohkenen sanoa, että ei noussut. Itse uskon säilyneeni koko ajan suhteellisen tyytyväisenä ja vaatimattomana ihmisenä. Toki se, että ihmiset esimerkiksi tulivat morjestamaan ja pyytämään nimmaria, oli hienoa, mutta ei se minua ihmisenä muuttanut suuntaan jos toiseenkaan.

Teräsbetoni jäi ennalta määräämättömän mittaiselle tauolle noin 10 vuotta sitten, eikä se sen jälkeen ole juuri Järvisen arkipäiväiseen elämään vaikuttanut. Sitä ei kuitenkaan käy kiistäminen, etteikö se olisi ollut iso etappi miehen elämässä. Kaikkiaan yhtye oli pystyssä reilut seitsemän vuotta, ja peruutuspeiliin Jär[1]inen voi katsella ehdottomasti hyvillä mielin.

– Hieno kokemus se oli. Se antoi uskoa itseen ja vaikutti myös talouteeni myönteisesti.

Entä se comeback?

Teräsbetonin kaverien kanssa on pidetty yhteyttä säännöllisen epäsäännöllisesti.

– Tai no Rantasen Vilin kanssa me välillä grillataan ja muuta. Aholan Jarkkoa tulee nähtyä lähinnä satunnaisesti, kun hän on Rubyssä asiakkaana. Rumpalistamme, Kuokkasen Jarista, en ole kuullut mitään pitkään aikaan, hän kertoo.

Mistään työvirityksistä ei kuulemma ole puhuttu, ja myös ajatukseen mahdollisesta paluukeikasta Järvinen suhtautuu skeptisesti.

– Päätimme aikanaan, että jäämme määräämättömän pituiselle tauolle, mutta sen verran pitkään se on jo kestänyt, että aika vaikea minun on nähdä enää meidän palaavan yhteen. Kyllä me välillä olemme ilmaan heitelleet keikkaa tai EP:n tekemistä, mutta eivät ne oikein ole ottanet tulta alleen.

Kuvat: Ville Kulmala, Arto Järvisen arkisto

Artikkeli on ilmestynyt ensimmäisen kerran Pirkanmaan Yrittäjä -lehdessä 16.11.2021